Etsi
  • caro

Pehmee vai kova muija?


Olen vuosien varrella omaksunut wiccalaisen ajatusmallin, “if it harms none, do what you will”. Se on hiljaa soluttautunut poliittisiin mielipiteisiini, koko elämääni. Mielestäni se on hyvä sekoitus pehmeää ja kovaa. Tämä sananparsi on auttanut mua kohti tuomitsemattomampaa maailmankuvaa, ja sen myötä pystyn suhtautumaan lempeästi asioihin ja ihmisiin, jotka vituttavat ihan turhista syistä. Se kuitenkin vetää tiukat rajat, eikä salli epäoikeudenmukaisuutta. (Tarkennuksena: en ole wicca, pakanalliset teemat ovat kuitenkin aina olleet osa kasvuani ja elämääni.)

Mitä mä haluan sanoa? Mä haluan pohtia pehmeyttä ja kovuutta. En ole kirjoittanut vuosiin, joskus se tuntui luontevalta, nyt se on vaan kamalaa. On vaikeaa saada kokonaisuudesta ymmärrettävä, mut jostain on pakko aloittaa. Mun sisältä pyrkii koko ajan jotain ulos, sairaalloinen perfektionismini vaan tukahduttaa kaiken yrityksen allensa. En saa ees mielessäni lauseita loppuun, kun olen jo hiljentänyt itseni. Kova.


Pehmee. Oon aina ollut vähän liian empaattinen. Meinaan sitä: liian empaattinen. Kannan koko elämäni myötätuntoisia hetkiä aina mukana, vaikka ne hetket eivät niiden varsinaisten kärsijöiden mieleen jääneetkään. En taida koskaan päästä yli siitä, kun äiti luuli Barbien mekosta leikkaamaani rusettia minun päähäni tarkoitetuksi hiuskoristeeksi. Jouduin sydän murtuneena kertomaan äidille, ettei se ole ihmisen hiuskoriste. Äiti kohautti olkia ja sanoi, että kyllä siitä voi sellaisenkin tehdä. Minusta tuntui jostain vitun syystä niin pahalta, että vatsanpohjassa myllersi ja sulkeuduin huoneeseeni itkemään. Olen kantanut sitä surua sisälläni tähän asti. Tällä alustuksella voit vaan kuvitella miltä tuntui, kun maailman aidot murheet alkoivat valjeta.


Kova. Jossain kuplivan, huumaavan onnellisessa myöhäisemmän teini-iän vaiheessa tunsin tuon pehmeyden voimavarana ja vahvuutena, rakastin tätä kivuliaan herkkää minua. Sitten se taas katosi. Nyt kaksikymmentäkolmevuotiaana olen vain ikisumussa ja ylipäätään kaikki tuntuu pahalta. On taivaallista antautua vihalle ja inholle. Syytellä muita, vaikka sisällä tuntuu pohjavireenä painava, mustanharmaa ja täysin omaan itseen kohdistuva viha ja syyllisyys. Hieroa suolaa haavaisiin muistoihin menneistä kevyistä rakkauden päivistä. Löytää kuitenkin välillä sisältä kipinä, joka käskee muistamaan mikä kaikki on ihanaa ja elämän arvoista. Pehmee. Mutta mä haluan olla kova. Se on niin paljon helpompaa. Sillä pääsee ns. pitkälle. Kovuudella (ankaruudella? armottomuudella? kylmyydellä? vaativuudella?) olen päässyt sumumielen suosta, jossa jatkuva lempeys vain salli mun vajoavan syvemmälle. Voin maata tänään koko päivän, se on ihan ok. Mun ei tarvii tehdä mitään, se on ihan ok. Ei tarvii tiskata, se on ihan ok. Mun piti vaatia itseltäni ja mun ympäristön piti vaatia multa vitusti, että pääsin kuivalle maalle.

Ehkä tämä ajatuksenvirta alustaa sulle nykyisen olemiseni ydinkysymystä: balanssia pehmeyden ja kovuuden välillä. Sijoitun ympäristössäni vaikeasti käsiteltävään keskustaan sisäpuolelta hippinä ja pintapuolelta kapitalistisikana (vitsi). "Yrittäjämaailma" niin ärsyttävä ilmaus kuin onkin, on täynnä kovia "tulos edellä" -ihmisiä. Anarkistihippimaailma, josta tulen, on täynnä mustavalkoisesti ajattelevia ihmisiä. En ihan kuulu enää mihinkään maailmaan. Se on rikkautta, mutta se tekee mut surulliseksi ja yksinäiseksi. Tuntuu, että näissä hommissa on pakko olla kova. Sosiaalinen piirini tuntuu sanovan mulle, että olen valinnut väärin - että väistämättä riistän muita tällä ennemmin tai myöhemmin. Toisen puolen kanssa taas pitää pysyä kovana, ettei kovetu. Hiffaatko? Kun duunaa juttuja, joissa kylmyys ja kovuus on eduksi täytyy pysyä hereillä, ettei vahingossa tingi arvoistaan. En ole äkännyt parempaakaan polkua, jota kulkemalla voisin pienenä ihmisenä vaikuttaa ilmastokriisiin, joten tällä tiellä olen toistaiseksi pysyvä. Haluun uskoa, että voin pysyä pehmeenä muijana ja tsiigata tän polun loppuun, mutta aika sen varmaan lopulta näyttää.



114 katselukertaa0 kommenttia