• caro

Loppu

Updated: Mar 6, 2019


Mielenterveysongelmat. Tuttu juttu, ei hetkauta. Kuumottavammatkin oireet on selätetty, tai ainakin niiden kanssa eletään. Mutta tää oli uus.




Perustettiin firma. Ollaan painettu hommia nelisen kuukautta, viimeaikoina yötä päivää tai jotain seitsemäntoistatuntista päivää ainakin. Homma rullaa, tai siis me rullataan hommaa, eikä mikään oo koskaan tuntunut näin mielekkäältä ja tärkeeltä ja oikeelta. Sitten viime viikolla mä lopuin.


Ei se ollut enää edes ahdistusta. Ei tuttua paniikkikohtaustakaan. Tunsin vain nyrjähdyksen, ja yhtäkkiä tajusin, että mun päässä on mennyt jotain pois paikaltaan. Tunnen vain sietämättömän psyykkisen paineen, henki ei kulje ja päässä takoo painava tyhjyys. En ymmärrä lukemaani ja jokainen viesti tuntuu siltä kuin mut olis sidottu torson kohdalta hydrauliprässiin. Jokaisen ilmoitusäänen myötä prässi puristaa mut tiukemmin kiinni ja mitä enemmän yritän vastata niihin viesteihin ja hoitaa tehtäväni, sitä vähemmän henki kulkee ja sitä painavampi tyhjyys valtaa mielen. Samalla kaikki on niin kirkasta. Mikään ei varsinaisesti stressaa. Nyt on menty niin yli, että ajatukset ovat sulkeutuneet johonkin kammioon, enkä onnistu tahdonvoimalla niitä sieltä ulos maanittelemaan. Makaan tuntikausia suihkun lattialla kykenemättä muuhun. Lopulta, ehkä kahden päivän taistelun jälkeen ymmärrän, ettei tästä päästä yli yrittämällä. Nyt on pakko vaan hyväksyä ja luovuttaa hetkeksi, olla siinä tyhjiössä. Levätä. Modern familya katsoessa saan hydrauliprässikohtauksia, kun ohjelmassa soi puhelin. Kun mulle puhutaan, tuntuu se aivan valtavalta vaatimukselta ja prässi puristuu. En tiuski, en ole stressaantuneen oloinen. Olen tyhjiössä, minä olen loppunut nyt kesken. Muutama päivä kuluu, ja ajattelen, että nyt oon varmaan ok ja täytyy palata töihin. Avaan yhden sähköpostin ja alan kirjoittaa siihen vastausta. Saan puolitoista lausetta kirjoitettua, kun alkaa pyörryttää. Tekee mieli kuristaa tietokonetta, sitoa se rimpuilevana hydrauliprässiin ja katsoa kun sen sisukset räjähtävät paineen voimasta seinille. Eikä mikään ole koskaan ollut niin vastenmielistä, kuin puhelimeni. Tunnen raivoa. En koskaan tunne raivoa, vihaa. Nyt tunnen. Ja pelkään, että jonain ratkaisevana hetkenä jokin viimeinen lanka mun mielessä napsahtaa poikki ja raivoni purkautuu.


Pitää siis pysytellä vielä tyhjiössäni.



Sitten tulee ahdistus. Lähtökohtaisesti tuttu ja ihan handlattava kaveri. Mutta nyt sillä on mukana pieni ahdistuksen armeija, jonka päättäväiset sotilaat valtaa mun jokaisen solun ja sitoo kaulalle köyden. Köyden päässä mielivaltaisesti kuristeleva kuvernööri ja yhtäkkiä tyhjiö onkin täynnä, ei olekaan muuta kuin hengenahdistusta ja pakokauhua. Tahdonvoimalla on taidettu mennä jo kuukausia, nyt se voima on loppu. Minä olen loppu.

Mielenmaisemaa viime kuukausilta, kunnes tyhjeni.

Psyykkinen influenssa. Vuosi sitten olin pari kuukautta influenssassa, suurimman osan ajasta siis täysin vuoteen oma ja fyysisesti toimintakyvytön. Nyt on aika sama fiilis, mutta fyysinen toimintakyky on ok, psyykkinen toimintakyky taas vuodelevossa. Eikä tässä tunnu auttavan saatana mikään. Psyykkinen liikkuminen pahentaa tautia. Pitäis vaan osata pysyä tyhjiössä, mutten osaa.


Mulla on ollut aika paljon hommaa. Vastuuta. Konkreettisia tehtäviä kyllä paljon, ja monelta alalta. Mutta ehkä tietyllä tapaa myös firman emotionaalinen kannattelu. Kahden kodin ja talouden hoitaminen, ylläpito, ruoanlaitto ja muidenkin syömisestä huolehtiminen. Huolehtiminen. Tietty siis se valtava duunimäärä mikä vastasyntyneeseen yritykseen pitää laittaa. Oma koulunkäynti herranjestas, omat opiskelut ja kouluprojektit, näyttötehtävät. Toinen yritykseni, siis oma toiminimi. Satunnaiset baariduunit öisin. Aktiivinen yhdistystoiminta. Ihmissuhteet. Oon jäänyt elämässäni vähän taka-alalle. Ihan oma syy. Vittu.








Mut nyt on kuudes päivä lopun jälkeen. Oon onnistunut hivuttautumaan hydrauliprässin puristuksesta niin, että paine on nyt vain kaulalla ja rintakehässä. Vatsa ruhjeilla kaikesta irtipyristelystä, mutta elintoiminnot lienevät vielä kondiksessa. Viestit ovat tänään, tällä hetkellä vain pesäpalloja, jotka osuvat muhun kyllä ja kovaa, mutta tippuvat sitten maahan. Eivät mene läpi tai vie tajua. Olen vastannut yhteen sähköpostiin. Kirjoittanut yhden laskun. Lukenut kokonaisia lauseita. Soittanut puhelun. Vielä olis tarkoitus kirjoittaa muutama lasku lisää, hoitaa yksi tapaaminen. Tämä kaikki tuntuu pelottavan paljolta. Emotionaalisesti kannattelen ajoittain jo suurempaa taakkaa. Selvitän asioita, tunnen tunteita, pidän huolta. Yritän pysyä varovaisena, mutta syyllisyys lähes viikon toimintakyvyttömyydestä painaa. En ihan osaa tätä tyhjiötä. En ihan osaa loppua. Pelkään kehon seuraavaa viestiä, kun en tätäkään osaa täysin hyväksyä ja kuunnella. Mitä jos tää ei ollutkaan loppu, vaan se tulee, jos en ota loppua nyt loppuna? Pelottaa vähän. Samalla kuitenkin tuntuu, että tiedän koko ajan missä mennään. Että tää menee ohi ja kyllä se siitä jne. Mutta mä haluan nyt selittää, että hei tilapäisesti caro on loppunut, saisko olla jotain muuta. Että katso vaikka itse, täällä on hyllyt ihan tyhjillään. Tuu ensviikolla uusiks. Tilaus on vetämässä, mutta menee tovi. Tänään myydään absoluuttista eioota. Eipä muuta tänään! Halusin vaan kertoo. Pidä huolta.


(En oo ennen ollut mikään saunaihminen, mutta nykyään olen, koska saunassa ei voi olla puhelimitse tavoitettavissa. Tänään saunavuoro vittu jee!)

#loppu #yrittäjälyfe